Pyysimme Yhdysvaltoihin muuttanutta Marika Paanasta kertomaan tuntemuksistaan lähdön kynnyksellä.
Marraskuisena räntäsade päivänä autoon istahtaessani puhelimeni soi. Mieheni soitti todeten ”Nyt taisi mennä asuntojärjestelyt meillä uusiksi. Hyvin todennäköisesti saan työkomennuksen Yhdysvaltoihin.” Olin toki ollut tietoinen jo seurustelumme alusta asti siitä, että hänen tavoitteena on työskennellä nimenomaan Yhdysvalloissa joskus, mutta että juuri nyt ajattelin. Olin aloittanut oman yrityksen pyörittämisen vasta puolitoista vuotta sitten ja ensireaktioni oli kauhistuneisuus.
Mieheni työpaikan sisällä valintaa mietittiin henkilövalintaa ainoastaan vuorokausi, mutta varsi-naisen virallisen sopimuksen luonnosteluun kuluikin lähes kuukausi. Kyseessähän oli kuitenkin vähintään kolmen vuoden sopimus. Odotellessamme luonnosta tavallinen arki jäi pyörimään sivulle omia aikojaan, meidän keskityessä yksinomaan odottamaan. Tällöin ajattelin jääväni lasten kanssa Suomeen, oman yritykseni johdosta, silloin koin etten ole lainkaan valmis luopu-maan omasta urastani enkä työstäni.
Sopimus saatiin aikaiseksi kuitenkin hyvissä ajoin ennen joulua, jonka jälkeen ryhdyimme tiedot-tamaan lapsia ja isovanhempia. Uusioperheeseemme kuuluvat minun 13-vuotias poikani, mieheni 12-vuotias poika, 6-vuotias tytär ja meidän yhteinen 3-vuotias poikamme. Vanhempien lasten reaktio oli neutraali, koska tällöin keskustelimme vain isän siirtymisestä Yhdysvaltoihin.
Kävimme joulun alla yhdessä viikon mittaisella tutustumiskäynnillä Portlandissa. Matkan aikana ryhdyimme pohtimaan käytännön asioita. Miten säilyttää avioliitto mannerten välillä? Kuinka lapset säilyttävät suhteensa isään? Kuinka usein isä vierailee Suomessa? Miten etäelämä on ylipäätänsä aikaeroineen kaikkineen on mahdollista? Tilannetta ei lainkaan helpottanut isovan-hempien aktiivinen neuvominen ja yritys osallistua ratkaisuihimme
Vuoden vaihteen jälkeen yksinäisenä perjantai yönä tein kuitenkin päätökseni, etten voi lasten kanssa jäädä useiksi vuosiksi Suomeen. Yrittäjyys, yksihuoltajuus, jatkuva oma ja lasten ikävä tuntui jo valmiiksi ylitsepääsemättömältä. Ennen kaikkea pienin lapsemme olisi jo lähes koulun kynnyksellä isän palatessa kotimaahan.
Päätökseeni asti olin ollut hyvin kiinnostumaton maana Yhdysvaltoja kohtaan. Työkomennus oli tuntunut kipeältä asialta ja olin halunnut sulkea silmäni kaikelta konkreettísilta asioilta valtion suhteen. Tämän jälkeen kuitenkin ryhdyin innostuneena ”googlettamaan” ilta illan jälkeen tietoa itselleni. Mitä on työkomennus? Miten koulujärjestelmä? Miten paljon muita suomalaisia alueella on? Miten turvallisesta alueesta on kysymys? Miten aktiivisia ulkosuolalaiset ovat? Me 2000-luvun expatit olemme erittäin onnellisessa asemassa internetin tuoman tietomäärän ja yhteyden-pidon johdosta. Löysin valtavan paljon kysymyksiini vastauksia, pystyin jakamaan muiden koke-muksia ja katselemaan maisemia. Koin muutaman viikon jälkeen olevani jo jollakin tavalla sisällä siinä ajatusmaailmassa ja käytännössä, mitä meille oikeasti tapahtuu, mihin olen ryhtymässä.
Nyt reilun kuukauden kuluttua, elokuussa olemme lähdössä. Yritykseni siirtäminen lepämään, kaikki käytännön järjestelyiden suunnittelemisen, perhevalmennuksen läpikäymisen ja loman alkaessa olen äärettömän väsynyt. Oikeastaan odotan jo lähtöämme. Mieheni on muuttanut maaliskuussa ja olemme siinä mielessä onnellisessa asemassa, että hän on voinnut valmistella mm. asuntomme ja koulujen asioita valmiiksi.
Lähtökohtanani koko kevään on ollut perusajatuksenani ennalta ehkäistä kaikkia mahdollisia vastoinkäymisiä ja pohtia ratkaisuja niihin valmiiksi. Se on saannut komennuksen kenties näyttämään hyvinkin kielteiseltä, mutta lisännyt huomattavasti turvallisuuden tunnetta ja poistanut pelkoja itsessäni.
Tänään jättäessäni viisumihakemukseni Yhdysvaltain suurlähetystöön mietin edelleen samoja kysymyksiä kuin tehdessäni päätöstäni lähdöstä. Mihin ryhdyn saatuani perheemme asettumaan uuteen kotiin? Ryhdynkö kirjoittamaan kirjaa, osallistunko vapaaehtoistyöhön vai aloitanko opis-kelun. Miten suhtaudun ylipäätänsä siihen, etten ole työelämässä mukana vuosiin.
Lastemme uskon vahvasti sopeutuvan ympäristöön, osa heistä nopeammin ja osa hitaammin. Uskon vahvasti myös siihen, että perheenjäsenemme lähentyvät valtavasti toisiaan. Tähän asti toisinaan hyvinkin kiireellisenä yrittäjänaisena olen joutunut turvautumaan lastenhoitoapuun ja jättämään hyvän yön suukot suukottelematta, syyllisyyden tunne rinnassani. Nyt minulla on varmasti aikaa siihen ja niihin lukuisiin yksittäisiin asioihin joita olen haaveillut tekeväni sitten joskus.
Tunnen vahvasti myös sen, etten ole tietyiltä osin enää sama ihminen palatessani. Olen antanut merkittävimmän osan tästä prosessista henkisten arvojeni pohtimiselle.
Käytännön asiat, kuten sanotaan, on tapana aina jotenkin järjestyä.
Marika Paananen
